Namusetä käy täällä

Kohtasin veteraanien palvelutalon käytävällä vanhemman miehen, joka oli päivittäisellä kävelylenkillään.

Mies: Tiedätkö, kuka tuo mies tuossa taulussa on?

Minä: Näyttää ihan Mannerheimiltä.

Mies selvästi yllättyneenä: No, sehän meni ihan oikein. Mistäs sinä sen tunnet?

Minä: Olen tainnut olla hereillä historiantunneilla.

Mies: No, ketä ne kaksi muuta miestä siellä televisiossa sitten ovat?

Minä hieman ymmälläni: Voisitteko hieman tarkentaa, ketä tarkoitatte? Ovatko miehet uutisissa vai jossakin ohjelmassa.

Mies: Se toinen mies on semmonen tumma kaveri.

Minä: Tarkoitatteko Obamaa?

Mies: En, vaan sitä Hitleriä tietenkin ja se toinen on tuo Mannerheim.

Minä: Ahaa, olisihan minun pitänyt tietää.

Mies: Tykkäätkö laulaa?

Minä: Laulan lapsilleni.

Mies ilahtuu selvästi ja rutistaa minua ainoalla kädellään.

Mies: Sitten on ne venäläiset.

Minä: Niin…

Mies: Täällä käy vierailemassa mies, jolla on venäläinen nainen. Se on aika hyvännäköinen se nainen.

Minä: Sehän on mukavaa, että ihmiset pitävät huolta itsestänsä.

Kävelemme miehen asunnon eteen. Mies avaa oven.

Mies: Minä asun tässä. Tuletko kylään?

Minä: Kiitos kutsusta, mutta minun tuttavani varmasti jo odottaa minua.

Mies: On minulla telkkarikin. Tuu kattoon. Se on semmonen hieno ja litteä.

Minä: Ei kiitos. Pitää mennä.

Mies: Tule nyt. Minulla olisi karkkiakin.

Mietin hiljaa itsekseni, että tuo mies on varmaan lukenut blogiani.

Minä: Ei kiitos. Teille jää enemmän, kun minä en tuu.

Mies: Tule vain. Ne karkit on tosi isoja.